Onnea Suomi

En ole kuullut yhtään sotatarinaa isoisältäni. Vain hauraan kellastuneen sotilaspassin merkinnät puhuvat. Isoisäni oli syntynyt 1919, hän oli juuri armeijan käynyt nuori mies, kun kutsu tuli talvisotaan. Välirauhan aikana passiin merkittiin paikka, jonne oli ”välittömästi saavuttava lopettaen kaikki muut askareet, kun ilmoitus annetaan”. Jatkosodan kohdalla on tallennettu kaikki paikat Karjalan kannaksella, joissa hän oli taistellut. Välillä joukko-osaston numero muuttui: miehiä väheni ja rykmenttejä yhdistettiin. Kaikki nuo kellastuneet sivut kertoivat vuosien tarinan. Ilman veteraaneja ja sodassa kaatuneita historiamme olisi kirjoitettu toisin.

Veteraanit ovat vuosien suomettumisen jälkeen saaneet ansaitsemaansa arvostusta ja nöyrää kiitosta, mikä heille kuuluu. Muistamme myös Lottia ja sotaleskiä heidän ponnistuksistaan. Vähäisemmälle huomiolle jäivät sotaorvot. Isäni ristittiin oman isänsä kaimaksi, koska paluuta sodasta ei voinut tietää. Isoisäni palasi, mutta 50 000 lasta ei enää koskaan nähnyt isäänsä. Joidenkin elämänpolkuun orpous vaikutti merkittävällä tavalla, toiset selvisivät paremmin kuin toiset. Olen tavannut näitä orvoksi jääneitä vanhuksia, ja heidän kertomansa koskettaa. He haluavat tulla tunnustetuksi.

Kirjallinen kysymys sotaorpojen tunnustamiseksi

Hyvää ja lämminhenkistä itsenäisyyspäivää!