Kohtalon hetkistä 70 vuotta

Tänään on isäni syntymäpäivä. Hän syntyi 70 vuotta sitten Suomeen, jota uhkasi puna-armeijan suurhyökkäys. Lapsi nimettiin isänsä kaimaksi, sillä huomisesta ei kukaan tiennyt. Isoisäni kun oli Suomen kohtalon hetkien taisteluissa Karjalan kannaksella.

Suomelle kävi lopulta hyvin, saimme pitää vapaan maan. Myös isoisälleni kävi hyvin, sillä hän palasi kotiin perheensä luokse. Kaikki eivät palanneet ja jotkut jotka palasivat, kärsivät vammoista lopun ikänsä.

Meillä on vielä joukossamme sotaveteraaneja, osa heistä myös sotainvalideja. Vielä on aikaa kiitollisuudelle, vaikka kovin kauan veteraanit saivat odottaa kunniavelkaa. Ikääntyessä sotavammat vaivaavat yhä enemmän ja heikentävät arjessa jaksamista.

Veteraanin invaliditeetin aste kohtelee epäreilusti palveluiden osalta niitä, joiden sotavamma on määritelty 10-15 prosentin suurusluokkaan. Heidän ei ole mahdollista saada samanlaisia ruokapalveluita, pyykinpesua, siivouspalveluita kuin muilla sotainvaliditovereilla, joilla on korkeampi invaliditeettiaste. Sotilasvammalaki turvaa sotainvalideille varsin kattavan palvelukokonaisuuden, mutta alle 20 prosentin haitta-asteen invalideilla ei ole sotilasvammalain nojalla oikeutta kotiin vietäviin palveluihin.

Tähän epäkohtaan on laajasti vaadittu muutosta. Viimein valtionvarainvaliokunnan budjettikäsittelyssä varmistui, että sosiaali- ja terveysministeriö valmistelee kaikkia sotainvalideja tasavertaisesti kohtelevan sotilasvammalain, joka voi astua voimaan vuonna 2015.

Eduskuntaan saapui tällä viikolla kirje, joka yllätti ja lämmitti: "Puolustusministeri Carl Haglund on myöntänyt teille sotainvalidien ansioristin tunnustuksena sotainvalidien hyväksi tekemästänne työstä."

Otan Sotainvalidien Veljesliiton huomionosoituksen nöyrän kiitollisena vastaan. On pientä, jos olen osaltani voinut tehdä jotain niille, jotka ovat tehneet jotain mittaamattoman suurta.