perjantaina, lokakuuta 29, 2010

Kaatopaikalla

Uutisista näemme kuinka Napolin kaupunki ei selviä jätekasojensa kanssa. Näemme myös lohduttomat kuvat miljoonakaupunkien kaatopaikoista, joilla slummien asukkaat, usein myös lapset tonkivat ja etsivät käyttökelpoista tavaraa. Nämä näkymät pysäyttävät. Tällaisessa maailmassa elämme eikä ole relevanttia odottaa juurikaan parannuksia tulevaisuudessa.

Vastakohta uutistarjonnassa on esimerkiksi kuva pönäköistä maailman johtajista hyvin varjeltuina. Kuinka kauan voimme pitää kiinni länsimaisesta elintasosta? Roskan ja jätteen tuottamisesta, turhasta kulutuksesta? Maailman köyhät eivät ehkä tyydykään osaansa enää kauan. Jos ilmastonmuutosta ei saa pysäytetyksi 2 asteeseen, voi joillakin paikoin eläminen käydä tulvien tai kuivuuden takia mahdottomaksi. Silloin on pelättävissä yhä suuremmat pakolaisvirrat.

Näin synkkiä ajatuksia syntyi, kun kävin tutustumassa omaan kaatopaikkaamme täällä Espoossa, kävin siis Ämmässuon kaatopaikalla.

Siellä ei ole lapsia tonkimassa, siellä jyrräävät jäteautot ja maansiirtokoneet. Siellä pidetään yllä hyvää järjestystä ja sorttiasemalla lajitellaan jäteromuja. Kaatopaikkakaasu tuottaa sähköä Vantaan energialle. Myöhemmin biojäte tullaan mädättämään ja kaasu hyödynnetään niin ikään kaatopaikan kaasuvoimalassa.

Me kaikki yhdessä tuotamme tuon lohduttoman alati kasvavan jätekasan. Kannattaa todella tehostaa kierrätystä, vähentää pakkauksia ja ostaa vain todella tarpeellisia tavaroita. Vaikka Suomessa on hyvä suunta jätehuollossa, on tässä edelleen parantamisen varaa.

maanantaina, lokakuuta 04, 2010

Yksinhuoltajaäidin elämää

Äitiys kasvattaa. Itse kasvoin yhdessä yössä aikuisuuteen, kun esikoiseni syntyi. Olimme vähävarainen, opiskeleva lapsiperhe. Se oli aikaa, jolloin elettiin kädestä suuhun. Ruokahankinnat suunniteltiin tarkkaan kaikki tarjoukset hyödyntäen. Lasten vaatteet, lastenvaunut ja rattaat hankittiin käytettyinä. Rahaa ylimääräisiin huvituksiin ei ollut. Luksusta oli se, että sai lukea kirjastossa tenttiin tai juoda aamukahvin rauhassa. Onnellista aikaa se kuitenkin oli. Lapsista on aina iloa vanhemmilleen.

”Eihän kukaan tänä päivänä ole oikeasti köyhä, kaikki eivät vaan saa kaikkia kivoja juttuja, joita haluaisivat ja siitä tulee paha mieli”, oli kuulemani lausahdus erään kokeneen kansanedustajan suusta. Jäin ihmettelemään tuota kommenttia. Onko tosiaan niin, ettei vähäosaisuudesta tiedä tai ei siitä ymmärrä, jos ei sitä ole kokenut? Kokenut sen, kun rahat hädin tuskin riittävät ruokaan ja lapset syövät aamuin illoin kaurapuuroa. Kun on elänyt yksinhuoltajan niukkaa arkeen, on helppo ymmärtää, mitä vähävaraisuus ja huono-osaisuus merkitsee. Koska elinkustannukset ovat nousseet paljon nopeammin kuin minimitoimeentulo, on huono-osaisten lasten asema entisestään heikentynyt.

En ole erityisen pullantuoksuinen äiti, itse asiassa melko tohelo jauhopeukaloksi. Sen sijaan meillä on hulluteltu ja hassuteltu, tanssahdeltu musiikin tahdissa, retkeilty metsissä ja suunnistettu yhdessä. Asukaspuisto ja kirjasto ovat olleet henkireikiä, aikuisten ja lasten kohtaamispaikkoja. Päivähoidosta perheellämme on erittäin myönteisiä kokemuksia ja myös pienten lasten iltapäiväkerhosta.

Yhteisölliset lapsiperheiden palvelut ovat helmiä, joita pitää vaalia. Jokaisella lapsella tulee olla samanlaiset mahdollisuudet tehdä valintoja ja opiskella ammattiin. Jokaisella lapsella tulee olla mahdollisuus harrastaa ja kehittää omia vahvuuksiaan. Erityisen huomioitavia ovat yksinhuoltajaperheet, työttömien perheet, opiskelijaperheet ja perheet, joissa on pitkäaikaissairautta.

Meillä on vastuu luoda tasa-arvoiset lähtökohdat jokaiselle lapselle. Tule mukaan keskustelemaan eduskunnan kansalaisinfoon ke 6.10 klo 14-16.30. Yhden vanhemman perheiden liiton seminaarissa pohditaan teemaa ”Kuinka yksinhuoltajan köyhyys poistetaan?”.